Oksennus.

Tuntemalla itseni tiesin, ettei minun olisi pitänyt tehdä sitä, varsinkaan ilta-aikaan. Milloin minä omaa järkeäni kuuntelisin, joten nyt kun oli kerrankin aikaa ja olinhan laittanut Blogin seurantaan jo noin puoli vuotta sitten, päätin, että nyt luen sen ajatuksen kanssa. Niin luin kaiken, yhdeltä istumalta. Epäuskoisena, ahdistuneena, surullisena, toisaalta toiveikkaanakin, sillä pahimmasta mahdollisesta painajaisesta on todellakin mahdollisuus selvitä.

Silti, tuntien itseni tiesin, että jumitun pohtimaan asioita ja niinhän siinä kävikin. Varsinkin, kun luin vielä kaiken päätteeksi surullisen uutisen toisesta blogista, niin eihän siitä pohdinnasta ole tullut eilisesta asti loppua, muutaman kyyneleen vieriessä myös poskella.

Ajatukset seilaavat äärilaidasta toiseen, omassa elämässä, muiden elämässä, viime aikojen surullisissa tapahtumissa ja uutisissa. Ajatuksissani ei ole alkua eikä loppua, ei päätä eikä häntää ja todennäköisesti tämä postaus tulee olemaan yhtä sekamelskaa...

Olen vihainen ja surullinen, että tämä maailma, tämä yhteiskunta on alkanut täyttyä pahuudella ja välinpitämättömyydellä. Olen surullinen, ettei sairauksille löydetä hoitokeinoja. Olen surullinen ja vihainen siitä, ettei täällä saa näyttää pahaa oloaan, ei saa ajoissa siihen hoitoa, ei puhuta ongelmista, eikä anneta ihmisten puhua mieltään vaivaavista asioista, vaan pitäisi ajatella aina positiivisesti ja unohtaa stressaaminen.
Kyllä, tietysti positiivisuus on hyvästä aina, mutta kyllä ne pahat asiat täytyy saada pois sisältä, pois myrkyttämästä sielua, että myös pystyy sen valon näkemään. Miksi se joillekin ihmisille on niin suuri tabu, ettei vaan pysty ikävistä asioista puhumaan ja keskustelemaan tai sallimaan niistä puhumista muille?
Kuinka monet nuista todella kauheista viime aikaisista tapahtumista olisivat olleet tapahtumatta, jos ihmiset olisivat saaneet puhua pahasta olostaan, olisivat saaneet valuttaa sen myrkky pois mielestään?
Toisaalta onneksi sen jotkut saavat valuttaa pois mielestään.

Olen surullinen, että olen joutunut monesti miettimään mitä uskallan kirjoittaa, mitä uskallan puhua, kenelle ja minne. Haluan voida oksentaa pahan oloni pois pelkäämättä, että minut tuomitaan ajatuksistani, huolistani, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa muiden ongelmiin tai samoja juttuja kokeneisiin verrattuna.
En välttämättä halua vastausta mihinkään, en välttämättä halua lohtua mihinkään, haluan joskus vain oksentaa, pyhkiä suunpieleni, huokaista ja jatkaa sitten eteenpäin helpottuneemmalla ololla.

Olen surullinen, kun kerron elämäni tärkeimmälle ihmiselle, että ajatukseni ovat sekamelskaa, että olen surullinen tapahtuneista jutuista, vastaukseksi tulee: "katso ulos, Mikki on kaivelemassa tuolla pellolla, erottuu hyvin valkoisella turkillaan tuolta mullasta", "otatko kahvia?"
Voinko luottaa 100% siihen, että sitten, kun oman elämäni pahin painajainen toteutuu, voin soittaa jollekin tärkeälle ihmiselle tai voin puhua pahasta olostani? Voinko todella luottaa siihen, että minulla varmasti on lohduttaja?
Tällä hetkellä huomaan, että olen täysin yksin, olen tärkeyslistalla muiden velvollisuuksien takana. Enkä saa monesti kiinni edes kännykällä! Sitten kun ehkä saa, voikin olla liian myöhäistä...
Täytyy siis samalla alkaa valmistautua siihen, että jään yksin omien ajatusteni kanssa. Pessimisti ei pety, mutta yllättyy sitten ehkä iloisesti.

Kyllä, oksentaminen todellakin helpottaa. Nyt voin ehkä paremmilla mielin jatkaa seuraavaan juttuun. Huomenna taas hymymaski päälle, nyt se on taas helpompaa.
Kyllä tämä tästä, pienen valonpilkahduksenkin olen ehkä näkevinäni. En varmaan vielä ole täysin sokeutunut. Toivottavasti.