sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Oksennus.

Tuntemalla itseni tiesin, ettei minun olisi pitänyt tehdä sitä, varsinkaan ilta-aikaan. Milloin minä omaa järkeäni kuuntelisin, joten nyt kun oli kerrankin aikaa ja olinhan laittanut Blogin seurantaan jo noin puoli vuotta sitten, päätin, että nyt luen sen ajatuksen kanssa. Niin luin kaiken, yhdeltä istumalta. Epäuskoisena, ahdistuneena, surullisena, toisaalta toiveikkaanakin, sillä pahimmasta mahdollisesta painajaisesta on todellakin mahdollisuus selvitä.

Silti, tuntien itseni tiesin, että jumitun pohtimaan asioita ja niinhän siinä kävikin. Varsinkin, kun luin vielä kaiken päätteeksi surullisen uutisen toisesta blogista, niin eihän siitä pohdinnasta ole tullut eilisesta asti loppua, muutaman kyyneleen vieriessä myös poskella.

Ajatukset seilaavat äärilaidasta toiseen, omassa elämässä, muiden elämässä, viime aikojen surullisissa tapahtumissa ja uutisissa. Ajatuksissani ei ole alkua eikä loppua, ei päätä eikä häntää ja todennäköisesti tämä postaus tulee olemaan yhtä sekamelskaa...

Olen vihainen ja surullinen, että tämä maailma, tämä yhteiskunta on alkanut täyttyä pahuudella ja välinpitämättömyydellä. Olen surullinen, ettei sairauksille löydetä hoitokeinoja. Olen surullinen ja vihainen siitä, ettei täällä saa näyttää pahaa oloaan, ei saa ajoissa siihen hoitoa, ei puhuta ongelmista, eikä anneta ihmisten puhua mieltään vaivaavista asioista, vaan pitäisi ajatella aina positiivisesti ja unohtaa stressaaminen.
Kyllä, tietysti positiivisuus on hyvästä aina, mutta kyllä ne pahat asiat täytyy saada pois sisältä, pois myrkyttämästä sielua, että myös pystyy sen valon näkemään. Miksi se joillekin ihmisille on niin suuri tabu, ettei vaan pysty ikävistä asioista puhumaan ja keskustelemaan tai sallimaan niistä puhumista muille?
Kuinka monet nuista todella kauheista viime aikaisista tapahtumista olisivat olleet tapahtumatta, jos ihmiset olisivat saaneet puhua pahasta olostaan, olisivat saaneet valuttaa sen myrkky pois mielestään?
Toisaalta onneksi sen jotkut saavat valuttaa pois mielestään.

Olen surullinen, että olen joutunut monesti miettimään mitä uskallan kirjoittaa, mitä uskallan puhua, kenelle ja minne. Haluan voida oksentaa pahan oloni pois pelkäämättä, että minut tuomitaan ajatuksistani, huolistani, olivat ne sitten kuinka vähäpätöisiä tahansa muiden ongelmiin tai samoja juttuja kokeneisiin verrattuna.
En välttämättä halua vastausta mihinkään, en välttämättä halua lohtua mihinkään, haluan joskus vain oksentaa, pyhkiä suunpieleni, huokaista ja jatkaa sitten eteenpäin helpottuneemmalla ololla.

Olen surullinen, kun kerron elämäni tärkeimmälle ihmiselle, että ajatukseni ovat sekamelskaa, että olen surullinen tapahtuneista jutuista, vastaukseksi tulee: "katso ulos, Mikki on kaivelemassa tuolla pellolla, erottuu hyvin valkoisella turkillaan tuolta mullasta", "otatko kahvia?"
Voinko luottaa 100% siihen, että sitten, kun oman elämäni pahin painajainen toteutuu, voin soittaa jollekin tärkeälle ihmiselle tai voin puhua pahasta olostani? Voinko todella luottaa siihen, että minulla varmasti on lohduttaja?
Tällä hetkellä huomaan, että olen täysin yksin, olen tärkeyslistalla muiden velvollisuuksien takana. Enkä saa monesti kiinni edes kännykällä! Sitten kun ehkä saa, voikin olla liian myöhäistä...
Täytyy siis samalla alkaa valmistautua siihen, että jään yksin omien ajatusteni kanssa. Pessimisti ei pety, mutta yllättyy sitten ehkä iloisesti.

Kyllä, oksentaminen todellakin helpottaa. Nyt voin ehkä paremmilla mielin jatkaa seuraavaan juttuun. Huomenna taas hymymaski päälle, nyt se on taas helpompaa.
Kyllä tämä tästä, pienen valonpilkahduksenkin olen ehkä näkevinäni. En varmaan vielä ole täysin sokeutunut. Toivottavasti.

16 kommenttia:

  1. Tukiverkkoa hädän hetkeä varten kannattaa olla enemmän kuin yksi. Mulla(kin?) mies on todella huonosti tavoitettavissa puhelimella, joten paras olla muitakin. Ystäviä, tietyt sukulaiset, tietyt työkaverit ja tietenkin äiti.

    Mitä suruun tulee, niin isän vuosi sitten menettäneenä voin kertoa, että suruun liittyy kaikesta huolimatta tietty määrä yksinäisyyttä. Se on lopultakin niin henkilökohtainen asia, että suurimman pöllyn laskettua, sen kanssa on aika yksin.

    Helpoimmin keskustelutukea saa vertaisilta. Ja jos kumppani ei ole kokenut samanlaista menetystä, hänestä ei todellakaan ole avuksi. Minäkin jouduin antamaan hyvin tarkan ohjeistuksen mitä haluan hänen tekevän, kun esim. itken isän menetystä. Mutta keskustelukaveriksi hänestä ei surun suhteen ole. Siksipä olen jutellut paljon äidin ja vastaavan menetyksen kokeneen työkaverin kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ajattelemisen aiheesta!
      Itseäni tosiaan vaan pelottaa, että huomaan tuon tukiverkon olevankin todella todella pieni, kun sitä tulee tarvitsemaan...
      Mutta se ei auta muu kuin henkisesti valmistautua niin hyvin kuin pystyy ja katsoa sitten muuttuuko ajatukset täysin, kun jotain tapahtuu.
      Ja onneksi sitä vertaistukea löytyy sitten tarvittaessa vaikka netistä, jos lähipiirissä olevat eivät ole saavutettavissa silloin.

      Poista
  2. Hep! Et oo yksin :) Täällä ollaan tilanteessa kuin tilanteessa vaikka kovin harvoin nähdään. Ja jos en muuta osaisi sanoa niin ainakin voin kuunnella, koska siinä oon hyvä. Että oksenna vain ihan rauhassa kaikki ajatukset ulos, koska se tekee hyvää.

    Jotkut miehet hädän keskellä vaikenevat eivätkä osaa tulla vastaan surun aikana. Se on heidän tapansa selvitä asioista.. Valitettavasti :( Tai ainakin näin minä olen huomannut.

    Niin.. ja tällaista elämän kiertokulku on. Otan osaa suruusi mitä käyt. En tiedä kuka on siirtynyt ajasta iäisyyteen eikä minun tarvitsekaan tietää mutta jos on paha olo niin olen käytettävissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Joo, miehet kyllä meinaavat olla tuollaisia jurottajia, huomattu on :).
      Ja sen verran vain, että minulle ei ollut suru-uutisia tullut (onneksi), mutta elän vähän liiankin hyvin toisten tilanteita, varsinkin kun tietää, että itsellekin samantyyppinen tilanne on eteen tulossa kuitenkin jossain vaiheessa...
      Tällainen etukäteen murehtija kun olen :).

      Poista
    2. Älähän murhedi liikaa. Itse oon ihan samanlainen ja siitä tuli jossain välissä ongelmakin. Nyt oon tehnyt pari vuotta kovasti töitä, että pääsen siitä tavasta eroon. Ei se ihan ole pois mennyt mutta sen verran, että uskaltaa taas olla vähän enemmän oma itsensä. Ei siitä ihan oikeasti ole mitään hyötyä kun tärkeintä olisi elää tässä hetkessä ja olla iloinen siitä kaikesta hyvästä mikä ympärillä on. Mieti jos käytät kaiken ajan murehtimiseen sen sijasta, että olet onnellinen toisen / jonkin asian olemassa olosta. Sitten sinä varsinkin murehdit eniten kun huomaat, että olet sen hyvän käytössä olleen ajan kuluttanut siihen ennalta murehtimiseen.

      Mää oon muuten kans semmonen, että elän toisten surussa mukana varsin hyvin... Ainakin tietää, ettei täysin tunteeton ole.

      Tää Hippi on nyt puhunut ;) Pessimistiäkin on ihmisessä hyvä olla mutta on se Peace ja Lovekin jostain kotoisin ;))))

      Poista
    3. Kyllä täälläkin parhaan mukaan yritetään opetella pois tuosta murehtimisesta :). Hitaasti mutta varmasti eteenpäin vaan :).
      Kyllä se tästä :).

      Poista
  3. Toivottavasi en kuulosta tympeältä vanhalta kukkahattutantalta seuraavien lauseitteni myötä..en halua olla kukkahattutantta =)

    Murehtia saa ja pitääkin,ilman ajoittaista asioiden pohdintaa ei kykene tolkulliseen toimintaan.Murehtimista ja märehtimistä pitää vain pystyä hallitsemaan,se ei saa olla ainut tapa asioiden eriyttämiseen ja maailmankatsomuksen perustana.

    Sinä näet valonpilkahduksen,hyvä.Sitä kohti sinnikkäästi ja joskus koko elämä on silkkaa valoa ja säihkettä.Välillä pitää mennä varjoon että voi nauttia auringosta <3

    Ja istutahan se "yksi" ihminen penkkiin ja puhuta,Jos sinulla on paha olo ja sen mainitset ei vastauksena tarjota höpöhöpöä ja liirumlaarumia vaan tukea.Jos ei osaa itse puhua niin korvat on jokaisella kuuntelemista varten ja pirulauta niitä opetellaan käyttämään!!!!

    Oksenna taas kun siltä tuntuu.sillä on taipumus helpottaa oloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3
      Ja ei kuulostanut kukkahattuilulta yhtään, järkeviä sanoja jokainen :).
      Itse olen ollut aina murehtija-luonne ja kovasti yritän päästä siitä pois, hiljaa hyvä tulee :). Ja edistystä onkin siinä tapahtunut tässä aikaa myöten :).

      Nyt kun on taas parempi mieli (kiitos oksentamisen), niin täytyy seuraavan kerran tuolle yhdelle vähän ärhennellä enempi, kun on paha mieli ja jos keskustelu-yhteyttä ei muuten synny.
      Tuo kun ei muutenkaan ole mikään kova puhumaan, niin oikeasti joudun melkein riitaa haastamaan, että saan sen suuta auki :D.

      Poista
    2. Mä olen itse ollut (ja joskus vieläkin lipsahtaa) murehtija-tyypin puolelle.Kannan puolen maailman murheet ja suren asioita joita saattaa ehkä joskus tapahtua....

      Kovalla opettelulla opetellut olemaan armollisempi itselleni.
      Tiedän miten hankalaa se on.

      Mutta sellaista elämä on.Palikkatorneja joita tasaiseen tahtiin kellahtaa nurin.Yhden kaatuneen kanssa pärjäilee mutta valitettavasti usein yhden mukana kaatuilee lisääkin ja tuskastuttaahan se ja painaa mieltä.

      Poista
    3. Hyvin tutun kuuloista tuo :D. Hyvä kuitenkin tietää, että siitäkin on mahdollista oppia pois :).
      Ja tosiaankin, kunpa edes vain se yksi torni romahtaisi, mutta kun se tuppaa tosiaan romahtamaan sitten kerralla kaikki, kun romahtamaan alkaa... :/
      Onneksi itselläni on nyt elämä pysynyt suhteellisen tasaisena jo jonkin aikaa. Perus-pessimisti sisälläni kuitenkin ajattelee, että tämä on tyyntä myrskyn edellä...

      Poista
  4. hei,mulle voit aina soittaa/laittaa viestiä jos siltä tuntuu..tiedän,että oon välillä "tavoittamattomissa" mutta soitan kyllä heti takaisin kun näen että joku on kaipaillut..minä kun oon sellainen että jätän monesti puhelimen kotiin jos lähden lenkille/kaupungille asioille,kun en kuitenkaan kuule puhelimen soittoa.ja sinä oot aina ajatuksissa vaikkei nähtäisikään ja tietty haluaisin nähdä useamminkin.ja minusta on vaan hyvä että voit "avautua" täällä juuri niin paljon kuin haluat ja jos se jotakuta haittaa niin siitä ei sinun kannata välittää.ja toivottavasti saatte keskustelut keskusteltua kunnolla.miehet,ne kun on tuollaisia putkiaivoja.:P halaus sinnepäin ja toivottavasti nähdään pian! -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 *hali*
      Yritetäänpäs nähdä parin viikon päästä, ensi viikko on hajanainen ja kiireinen sen reissun ym. takia, mutta sen jälkeen helpottaa ja pystyn paremmin tapaamisia sopimaan :)

      Poista
  5. sovitaanpa lähempänä treffit,ehdottele sitten sulle sopivaa päivää.työvuorot luulisin saavani piakkoin.oot siis lähdössä sinne tanskaan? varmasti mielenkiintoinen reissu tulossa.:) -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juups, mä ehdottelen :).
      Joo, lähtään tosiaan sinne ensi torstaina illalla ja tullaan perjantaina alkuillasta :). Jännittää ihan pirusti :D.

      Poista

Suositut tekstit